Kohtalokas muotokuva katsoo maalaajaa kuin pilkaten tätä, tiesithän sinä mitä teet. Tunsit ensimmäisestä siveltimenvedosta kuinka halveksuvia, elämän arpeuttamia kasvoja luot. Nainen tuntee kuinka hän on piirtänyt veteen viivan joka ei katoa, viiva paisuu hänen silmissään ja taivas synkkenee, tummat, uhkaavat pilvet laskeutuvat veden pintaan joista nainen ennen niin selvästi näki omien kasvojensa heijastuvan. Taivas on tumma kuin kauniit hiukset ovat vaaleat, myrskyn ensimmäiset tuulenpuhallukset viettävät naisen hiuksia olkapäiltä ja veteen piirtyy uusia kuvioita, naisen kyyneleet rikkovat jo valmiiksi rikkinäistä pintaa. Epätoivo, epätoivo hyvinkin olisi sana jolla kuvaisin tuota näkymää. Kuvankaunis hahmo rikkinäisellä laiturilla, ilmassa tuoksuu ummehtunut puu ja veden pintaan ilmestyy usvaa piilottamaan naisen tekemiä virheitä, kuutamon valo heijastuu kosteista silmistä joita kukaan ei enää näe, alaston vartalo lipuu hiljaa veteen piirtyneiden muotojen sekaan ja vaaleat hiukset heijastuvat viellä hetken, kuutamon valossa.

Kohtalokkaat sanat kaikuvat täyteen ahdetussa huoneessa. Kukaan ei puhu, ei liikahdakkaan tehden ääntä joka rikkoisi hiljaisuuden. Vastaus on selvä kaikille, vaan tosiaan, me odotamme hänen sanovan sen ääneen, sinetöiden sopimuksen joka on jo vaihtoehdottomuudellaan sinetöity. Hunnun alta heijastuvat kauniit, vaaleana olkapäille laskeutuvat hiukset ja siniset simät jotka ovat kyynelillä suolattu. Kirvelevät silmät katsahtavat vielä kuin salaa ympärilleen ja nainen laskee katseensa kuullen samalla huuliensa muodostavan sanat kuin itsestään, takaraivossa hakkaava velvollisuuden tunne saa itsensä pihauksena ulos; ”tahdon.”

Juhlakansa repeää ennenkäsittämättömään riemuun, onnen päivä.

-”Rakkahin Aureani, kultaseni. Kolmentoista päivää olen sinua ihaillut ja kolmetoista päivää toivonut että vapaudut, pelastan sinut täältä, tästä paskaläävästä. Sokerimuruseni, tarttuisit käteeni, voisitko tehdä sen tähteni ? ”

-”Vaan armaani en voi lähteä, kohtaloni on kirjoittanut tieni tänne, luonut valmiin polun ja siitä kompassin pääni päälle.”

-”Vaan Aureani, tärisen kauttaaltani, minun sydämeni huutaa meille pelastusta, paetaan täältä ja paetaan vastuusta ! Ihminen on luotu vapaaksi linnuksi, miksi muutat omasi hunnuksi ? ”

-”Voi sinun on nyt parasta lähteä, hän osaa olla niin ilkeä ! Katso nyt minun käsiäni, en voi olla näin omissa häissäni. Sinun olisi parasta mennä lintuni, vaan tiedäthän, sinulla on minun sieluni.”

Lammen rantaanhan se tie sitten vei, olihan meitä siinä moneksi ja oltiin sitä Ainoa jo toista tuntia ettitty, eihän sitä tosiaan huomannu ees että missähän vaiheessa tuo on lähteny, olivat juhlat jo niin kovasti käynnissä. Eipähän se sulhokaan siinä ympärillä kauheasti touhottanut, muttakun tosiaan oli niitä vieraitakin niin monen moista että viihdyttäjäksihän sitä joutuu. Haettiin siitä naapurista sitten vanha ajokoira, eihän se enää mettälle kykene, vanha piski ku on jo mut ei se Ahto ollu sitä kylmäksikään ollu raaskinu laittaa, kyllähän sitä kiintyy niihin elukoihin. Jokatapauksessa sen Ahton vanhan koiran kanssa lähettiin mettään sitten ja oli siinä niitä nuorempiakin kolleja, ei siinä vielä kukaan alkutaipaleella huolissaan ollut, naureskeltiinkin vähän. Vaikka kyllähän siinä jokainen poika hiljeni kun oltiin jo pitkään ettitty ja huudeltu ja vaan ei mitään kuulunu. Täytyy myöntää että kyllä itsekkin taisin siinä huolestua, alkoi tulemaan niitä etiäisiä. Vaan ettehän te tosin niihin usko niin, mutta kyllä meilläpäin monet uskoo ja muijankin kanssa monta kertaa ollaan toisillemme niitä kerrottu ja paikkaasa ovat monesti pitäneet. Tosiaan niin kyllähän me sinne lammelle sitten päädyttiin ja sieltähän se löytyi laiturilta, valkonen mytty vaatetta ja kyllä siinä jokapoika jo tiesi että hukkunuhhan se on se tyttö eikä varmaan vahingossa jos on vaatteesakki jättäny jälkeen. Vaikka voihan tuo olla että on alkanu niin maan kesken häitä tanssiessa hikoiluttamaan ja ajatellut peseytyväsä polonen. Jokatapauksessahan se on niin että harmi juttu tuollanen.

-Urho Tahkola, häävieras

Poliisi ei kommentoi tapausta.

Kuolleet mehiläiset tippuvat syliini katsoessani tuulisena päivänä taivaalle. Ne juoksevat tuulenvireen mukana kuin hiekanjyvät ja hellästi ne laskeutuvat käsivarsilleni. Pitkät hiukseni liehuvat pääni takana nauhoina, kauniina ja monivärisenä ne lähettävät osan minusta tuulen mukaan, palkkioksi. Katsellessani kuolleita mehiläisiä sydäntäni kipristää, kuin joku olisi laskenut käsivarsilleni vastasyntyneeni henkihievereissä ilman mahdollisuutta pelastua. Minun tehtävänäni on turvata tuota vastasyntynyttä viimeiseen hengenvetoon, minun on haudattava mehiläiseni syvälle ja olla kertomatta kenellekkään mitä pyysin.

Herään taas hikisenä ja katson ympärilleni, kello on kolme. Viereisellä tyynyllä sotkuinen kasa tukkaa tuhisee ja se tuhina rauhoittaa minua kuten aina, ajattelen taas mehiläisiä ja painan pääni tyynyyn nukahtaen uudestaan unettomaan uneen.

Seuraavana yönä tuuli tulee takaisin, tuodessaan mukanaan kuolleita mehiläisiä. Seison alastomana pienen metsäpuron reunalla ja itken vuolaasti, sisäreiteni ovat veren peitossa. Ympärilläni on verenpunertamia liinoja ja vaatteiden riekaleita, olen yrittänyt pestä verta pois, hangata surua ja syntiä joka vuotaa minusta. Tuuli tuo mehiläiset virtaavan veden pintaan ja itkuni taukoaa, katselen veden mukana kulkevia kuolleita mehiläisiä ja sydämeni kavahtaa, halveksun. Kuinka joku saattaa häpäistä minut niin, lähettää suurimman suruni äärelle kuolleita mehiläisiä muistuttamaan minua siitä kuinka kaikki on kuolevaista eikä kenenkään veri virtaa ikuisesti.

Yhtäkkiä istun savuisessa huoneessa kasvot vastakkain vanhan, rypyistä kasatun naisen kanssa. Naisen kasvoilla näkyy tuhansien vuosien elämä, jokaisella uurteella on tarina ja noiden tuhansien tarinoiden välistä minua katsoo tuhansien tähtien lailla pilkottavat silmät. Silmät, jotka keskustelevat kanssani kertoen minulle tarinaa entisistä ja tulevista maailmoista, taruista ja tulevista uurteista kaikkeuden kasvoilla. Nainen nostaa kätensä rintansa kohdalle irrottamatta polttavaa katsettaan minusta, pieni hymy kaartuu hänen huulilleen. Tuon hymyn aiheuttama muutos on järisyttävä, naisen kasvot muuttavat muotoaan uurteiden siirtyessä vaihtoehtoisille paikoilleen. Naisen kasvojen muuttuessa ja kehittyessä levottomuus hiipii hiljaa selkärankaani pitkin ja kavahdan kylmistä väreistä. Nainen avaa suunsa ammolleen, edelleen pistävät silmät naulattuna minuun. Yksi, hitaasti lentävä mehiläinen lentää ulos naisen suusta ja laskeutuu kädelleni pyörien siinä hetken kuin etsien paikkaa jonne pysähtyä ja sydämeni täyttää kiitollisuus tuota vanhaa naista kohtaan, tunnen rakastavani tuota vanhaa naista koko sydämestäni, hän on pelastanut minut, hän on pelastanut meidät.

Herätessäni unesta rauhaisissa tunnelmissa katson kelloa ja nousen sängystä ja keitän kahvia ajatellen tuota kummallista vanhaa naista ja kaikkia niitä mehiläisiä kun tunnen kädet vyötärölläni, pienellä vatsallani. Ajatukseni kaikkoaa kahvintuoksuun ja aamuiseen rakkauteen.  

Myönnän olleeni typerä. Typerämpi, oikeastaan. Ajattelin aikoinani hauskuuden olevan ihmismielen sekavuus ja vainoharhaisen kansan katseleminen. Voi niitä aikoja, kun ajattelin maailman olevan niin yksinkertainen.
Minua on kannustettu lapsesta asti tekemään sitä mitä tahdon. "Jos väkivalta ja tuho on suurin unelmasi niin me tuemme sinua" Äiti oli sanonut kun löin lapiollani naapurin pikkupojan tajuttomaksi. Enhän minä syyttä alamaisiani pahoinpitele, päinvastoin. Tuolloinkin oli poika vastustanut valtaani ja pitänyt omaisuuttani vasten lupaani. Sillä, että hänen isänsä oli ostanut kyseisen lapion pojalle lahjaksi, ei ollut merkitystä. Minä olen maailman valtias ja täten omistan kaiken mitä se pitää sisällään.
"Jos tahdot vallata maailman me autamme sinua" Olivat ensimmäiset seuraajani sanoneet kuin kuorossa. Lause toi mieleen lapsuuteni ja äitini hymyn pullantuoksuisessa keittiössä. Minulla on kohtalo, elämäntehtävä.  Mutta typeryyteeni, ensimmäiseen suureen kaaokseeni, kuten tapaan sitä kutsua. Oli syksyinen iltapäivä ja mieleni valtasi ajatus, valtavana valona päälleni laskeutui loistava oivallus !
Ihmiset ovat luonteeltaan pahoja. Eivät varmastikkaan kaikki, mutta suurin osa ihmisistä ovat ahneita, kieroja ja muilla tavoin sisältään rumia. Kuinka helppo onkaan saada ihmiset nousemaan taakseni, kannattamaan minua, jos vain vedän oikeista naruista. Ensimmäinen  tehtäväni oli siis nousta kuuluisuuteen, jotta tulevat kannatusjoukkoni tietäisivät tekemisistäni ja voisivat sitä kautta ihannoida minua. Tukea minua. Jumaloida minua ! Mietin mistä kohtaa nykyajan yhteiskunnassa aita olisi matalin; voisin joko luoda itselleni menestyvän pop yhtyeen ja nousta sitä kautta kansan suosioon. Toinen vaihtoehto ovat silikonirinnat. Punnittuani vaihtoehtoja päädyin bändin perustamiseen, vaikka silikonirinnat tulisivat halvemmaksi, en tahtonut maailman valtiaana olla sellainen josta selän takana kuiskuteltaisiin; "Tuo on se mies joka otti silikonirinnat vain sen takia että pääsisi seiskan sivuille."

Nainen istuu alastomana vaaleassa huoneessa katse suunnattuna ikkunaan joka paistaa lävitseen synkkää, syksyistä iltamaa. Nainen miettii hiljaisessa huoneessa, voit jopa kuulla naisen ajatuksen juoksun, napsutuksen rattaiden pyöriessä pitkien, vaaleiden hiusten alla. Ei nainen vanhalta näytä, ehkä muutamaa kesää yli kahdenkymmenen. Kaunis, hennon näköinen nainen, mieli sirossa ruumiissa.
Satoja vuosia vanha nainen katsoo ilmeettömänä ikkunaan, tapahtumaton näkymä ei vaikuta naisen ajatuksiin, nainen katselee menneeseen miettien, kuinka kaikki oli ennen paremmin. Nainen sivelee pitkiä hiuksiaan tuntien väristyksen virtaavan kehonsa läpi. Naisen sydäntä kipristää ikävä ja hän liikahtaa tuolillaan liikuttamatta katsettaan ikkunasta.

Mies liikuskeli tylsistyyneenä väkijoukossa jossa ihmiset puhuvat sivistyneesti katsellen ympärillään olevia tauluja. Ihmiset jotka tietävät taiteilijan tunnetilat, ajatukset. Poliittisen kannan he löytävät taulusta, johon on maalattu kaunis, vaalea nainen. Taulussa nainen peseytyy ulkona, ruosteisessa ämpärissä ja on selvästi kylmissään. Kommunisti varmasti, kuuluu kuuroille korville mielipiteiden joukossa. Kaikenlaista, ajattelee tylsistynyt mies ja lähestyy suurta joukkoa, jossa hienot ihmiset katselevat arvokkaita tauluja, jotka nostaisivat heidän sosiaalista asemaansa. "Oi Elionora, ostin eilen taulun, kalliin taulun ostinkin ! Sen on tehnyt itse Mr. Remy ! " Voi sitä kampaajan kateutta, oi sitä arvostusta jonka rouva saisi. Mies naurahti ajatuksilleen ja katseli ihmisjoukkoa jo huomattavasti viihtyneempänä.

Nainen naurahtaa ääneen miettiessään kuinka mies oli kulkenut ihmisjoukossa vastaanottamassa paheksuvia katseita, mies rikkinäisissä kengissä, nokisten kasvojensa kanssa. Hän oli katsellut miehen sulavaa liikehdintää ja nauranut tämän ajatuksille jotka heillä tuntuivat olevan yhtenäiset. Mies paheksuu ajatusta rikkaasta rouvasta, taulu kainalossa. Arvokas taulu, rouva voisi ajatella. Ruma mutta arvokas joten pidän sitä esillä.
Miehen mielipide galleriassa olevista ihmisistä oli naiselle täysin selvä, selvempi kuin pakkastaivas, tislattu vesi. Nainen sulki silmänsä ja kuunteli, tunnusteli miehen ajatuksia. Ajatuksia, jotka juoksivat lämpiminä väreinä ja muotoina naisen silmien eteen. Nainen tunsi kihelmöinnin joka valtasi hänen koko kehonsa ja kuin salamana silmien oli auettava, saatava tietää mistä tämä johtuu !

Nainen avaa silmänsä, kohdatakseen mitäänsanomattoman maiseman, saman ikkunan.

Vaaleaan huoneeseen saapuu toinen nainen, mutta miltein vastakohta naiselle joka asutti huonetta ennen tämän ilmestyksen saapumista. Lihava, noin viisissäkymmenissä oleva nainen astelee vakain askelin kohti naisen alastonta ruumista tuhisten samalla uhkaavasti. Suuret, venyneet rinnat painavat naisen selkää hänen kävellessään, joka on johtanut selän vääntymiseen ja tuskaiseen liikehdintään joka tuo lisää agressiivisuutta naisen ulosantiin. Päästyään ikkunalle, lihava nainen läväyttää nuorta, kaunista naista kämmenellä vasten kasvoja. Lyönnin voimasta naisen pää retkahtaa ja vaaleissa hiuksissa saattaa pilkahtaa veriroiskeita. Nainen kääntyy katsomaan uhmakkaasti pahoinpitelijäänsä ja tämä läväyttää naista uudestaan, suuret rinnat heilahtaen iskun voimasta.
Mitään sanomatta puteampi naisista aloittaa vaivalloisen ähkimisen kohti ovea, mutta ennen poistumistaan muistaa kääntyä ja mainita "Minä annoin sinulle tämän elämän ja otan sen myös pois jos tahdon".

Alaston, kaunis nainen ei liikahdakkaan vaan katsoo ulos hiljaisen huoneensa ikkunasta syksyiseen maisemaan. vastakkaisen talon ikkunasta loistaa valo ja satunnaisesti kasvot kurkistavat jonkin suuren esineen takaa. Hahmo mittaa siveltimellä nostaen sen silmiensä korkeudelle ja katselee naista intensiivisemmin kuin koskaan.

Heidän välissään on vain suuri hiekkapiha jonka keskellä on ruosteinen ämpäri, jossa he tapasivat yhdessä peseytyä.

Riski mielenterveydelle.

Isku, isku, isku kasvoihin. iskut jalkoihin, kylkiin ja taas kasvoihin. Iskuja pienen lapsen kehoon, pieniin jalkoihin, pieniin kasvoihin. Iskuja iskun jälkeen kunnes tyttö on tunnoton. Tunteeton.
 Pieni tyttö makaa ääneti, vain iskujen äänet kaikuvat tyhjässä salissa. Oppinut olemaan näyttämättä kipua. Lopulta iskut loppuvat ja tyttö kuulee askeleet, joiden kaiku kertoo niiden johtaneen viereiseen huoneeseen. Askeleet pysähtyvät ja tyttö raottaa silmiään, maaten edelleen tiukasti liikkumatta peläten iskujen alkavan taas. Tyttö näkee  kiillotetut, mustat kengät rullilla seisovan kärryn edessä ja hän kuulee viskikarahvin korkin poksahtavan auki. Tytön ruumista pistelee ja kirvelee. Tunne alkaa jaloista ja valtaa pikkuhiljaa koko kehon keskittyen lopulta keskelle otsaa tykyttäväksi päänsäryksi. Saman tien kun mustat kengät pysähtyvät selin olevan nojatuolin eteen, hellät kädet nostavat tytön tajuttomuuden rajamailla taistelevan ruumiin ja tyttö murtuu äänettömään itkuun. Lämpimät kyyneleet kirvelevät kasvoissa olevissa haavaumissa, joista nahka on hiertynyt toistuvien osumien johdosta. Lämpimät, turvallisuuden tunnetta huokuvat käsivarret kantavat tyttöä kohti keittiötä, jossa pimeydessä kiiltävät, sinertävät graniitti-tasot huutavat hiljaisuutta. Kaikkialla on hiljaista.
Tyttöä kantava hahmo, hiljaisine askelineen kulkee kohti keittiöstä aukeavaa takaovea ja sen läpi kuun valossa kylpevää taka-pihaa. Tyttö kerää viimeiset voimansa ja avaa silmänsä hakien pelastajansa kasvoja, kuitenkaan onnistumatta siinä. Tytön tajunnassa käytävä taistelu ratkeaa ja hän menettää tajunsa viimeisenä kuvana mielessään ne mustat, kiiltävät kengät.

Monet varmasti ajattelisivat; millainen hirviö satuttaisi omaa lastaan, omaa pientä tytärtään. Monet ampuisivat katumatta tuota viiksekästä, nahkakenkäistä miestä silmien väliin, saaden hyvin piilotettua mielihyvää tehtyään oikein, ollessaan parempi kuin lattialle lyyhistynyt raato.
monet, mutten minä. Minä kuuntelin tuota mustakenkäistä, viiksekästä miestä, ennenkuin vedin liipaisimesta ja tuomitsin miehen kadotukseen niillä samoilla hellyyttä huokuvilla käsillä joilla olin vienyt tytön metsään.

Riski tosiaan, mielenterveydelle.

Subjektiivisena kokemuksena trauma on aina olemassaolon tunnetta uhkaava hyökkäys minuutta vastaan. Kun affektimyrsky ylittää minuuden kestokyvyn, olemassaolon jatkuvuuden tunne murtuu.

Paniikki ottaa taas vallan pienessä sydämessä, kiristäen sitä kuin pikkilangalla ja tyttö päästää kauan hautuneen itkun räjähtämään hiljaiseen metsään. Tytön suuret, suolaiset kyyneleet kirvelevät poskilla, mutta tämä tuskin edes huomaa sitä ahdistuksensa keskeltä. Tyttö nyyhkyttää ja rukoilee jumalaa. Tyttö rukoilee isää ja vaikeroi ääneen, pyytää isää hakemaan hänet pois tästä paikasta. Hän rukoilee samaa jumalaa, jota on rukoillut lukemattomia kertoja, pelastamaan hänet isältä ja tämän kaikkinäkevältä silmältä. Tyttö on nähnyt painajaisia siitä lukemattomia kertoja. Talon yllä oleva silmä joka ei koskaan räpäytä, joka näkee tytön vääryydet ja virheet. Tyttö muisti senkin kerran, kun hän oli leikkinyt pihakeinussa. Tyttö oli keinunut rauhassa ja nähnyt kissan tulevan vaanivin, harkituin liikkein kohti häntä. Kissan silmät olivat pistävän keltaiset ja pupillit neulanpään kokoisina viiruina sen loikatessa kohti tytön paljaita polvia. Keinuessaan tyttö potkaisi kohti hyökkäävää kissaa joka lyyhistyi myttynä nurmikolle. Eihän tytön ollut tarkoitus potkaista, vai oliko ? Ei sillä ole niin väliä, tyttö ajatteli nousten keinustaan ja katseli tunteettomin silmin maassa nytkähtelevää eläintä. Pienin, hennoin sormin tyttö otti kissan syliinsä ja tunsi sen vapisevan rintaansa vasten. Nautinto levisi tytön rinnassa kun hän puristi kissaa yhä lujemmin, odottaen jotain tapahtuvan. Kissa yritti viimeisillä  pakokauhusta saaduilla voimilla paeta tuon hirviön kynsistä, mutta parempi saalistaja voitti. Tyttö kuuli kevyen napsahduksen selkärangan mennessä poikki ja hymy hiipi hänen suupieleensä. Tyttö pudotti kissan takaisin nurmikolle ja kääntyi kannoillaan sininen mekko heilahtaen, ja huomasi kotitalonsa pällä olevan suuren, häneen kohdistuneen silmän joka katsoi häntä yhtä tunteettomasti kuin hän oli itse juuri katsonut kissaa ja tyttö heräsi. Sinä iltana isä oli ollut armoton, huutanut paholaisesta ja lyönyt häntä kovemmin kuin koskaan.

Hän katsoi naisen silkkistä ihoa kynttilän valossa. Kynttilän, jonka mies oli jättänyt palamaan nähdäkseen naisen, mutta kynttilä oli tarpeeton. Nainen hehkui kuin new yorkin valot pimeän keskellä. Kauniit jalat paljastuivat naisen pudottaessa mekkonsa lattialle ja mies seurasi näytelmää haltioituneena. Mies rakasti katseellaan naisen jalkojen kaarta paljaille pakaroille ja selkää pitkin vapaana laskeutuville, suorille hiuksille jotka lepäsivät naisen lapaluiden välissä. Kuin miestä kiduttaakseen nainen kääntyi hitaasti, siroin elkein paljastaen miehelle täyteläiset rintansa joiden keskellä olivat tummat nännipihat ja kauniit, kylmästä kohollaan olevat nännit.
Mies tunsi sähköisen värinän jalkojensa välissä jossa syke vain voimistui naisen ottaessa hitaita balettitansijattaren askelijaan kohti sänkyä, jolla mies makasi selällään hengittäen kiihtyneesti. Nainen katsoi sänkyyn sidottua miestä tuntien suurta mielihyvää ja kumartui suutelemaan miehen kaulaa antaen hiustensa valua miehen rinnalle. Nainen tunsi miehen kiihtyneen hengityksen ja ilmassa sähköisenä leijuvan odotuksen. Nainen suuteli hitaasti, kostein intohimoisin suudelmin miehen kaulaa ja hartioita. Jännitys miehen hengityksessä sai naisen kostumaan ja tämä jatkoi miehen rinnan suutelemista vetäen samalla siroilla käsillään miehen kylkiä pitkin. Mies värisi halusta, jos tuo nainen ei olisi sitonut hänen käsiään, voi kumpa ei olisi. Mies näki mielessään miten ottaisi tuon naisen ronskisti käsivarsilleen pyöräyttäen tämän selälleen, veisi itsensä hitaasti naisen sisään pitäen tämän kädet tiukasti pään yläpuolella. Nainen suuteli miehen vatsaa ja tunsi miehen sykkivän itseään vasten. Nainen nousi polvilleen miehen jalkojen väliin ja näki säikähtäneen ilmeen miehen kasvoilla. Nautinnon väristys kulki naisen läpi hänen katsoessaan hänen armoillaan olevaa miestä ja pyöräytti kätensä rintojensa suojaksi. Nainen liikutti käsiään hitaasti katsoen samalla miestä jonka silmät kiiluivat himosta hänen edessään. Nainen kumartui taas miehen ylle ja nuolaisi hitaasti märällä vedolla miehen kiveksistä aivan terskaan saakka tuntien itsessään miten tuo mies tärisi himosta.
Mies oli ottanut viskin ja istuutunut baaritiskille. Hän oli miettinyt tuota tilannetta koko päivän odottaen että pääsisi töistä ja voisi unohtaa kaiken sen turhanpäiväisen paskanjauhannan. Baari oli miehen kantakapakka, satamassa oleva merimiesten juottola josta häntä ei osattaisi etsiä. Ei vaimo, ei lapset. Mies kertasi päässään kulunutta työpäiväänsä vanhasta tottumuksesta, vaikka olikin haaveillut viskistään täysin rentoutuneena. Hän oli tappanut miehen tänään. ei omasta tahdostaan, työn nimissä. Hän oli oppinut olemaan kova ja tunteeton, enää nykyään ei miehen hengen vieminen tuntunut miltään. Naiset toisaalta, se sai vanhankin velkaperijän karvat nousemaan pystyyn ja kylmät väreet ravistelivat kivittynyttä sydäntä. Naisia oli nykyään niin paljon enemmän, uhkapelureina ja juoppoina. Mies löysi itsensä miettimästä "vanhoja hyviä aikoja" kun nainen pysyi omalla paikallaan kotona, eikä leikkinyt miesten asioilla. Juominen ja pelaaminen ovat miesten etuoikeus perheen elättäjänä. Ennen kun naiset pukeutuivat housuihin ja menivät pelaamaan juottoloihin oli hänenkin työnsä niin paljon helpompaa. Hänen ei tarvinnut katsoa naisten kyyneleistä vettyviä silmiä näiden anoessa lastensa takia armoa. tehtävä mikä tehtävä. Ennen hän antoi naisille helpommin periksi, mutta selkärankaan iskostetut kokemukset olivat opettaneet toisin ja nykyään hän yritti olla välittämättä sydämessään kulkevista väreistä, vaan hoiti asian mahdollisimman nopeasti, ennen kyyneliä.
Mies ravisti päätään, kuin yrittäen karistaa ajatuksensa lattialle ja sytytti tupakan. Ensimmäiset ahnaat henkoset ja rauhallinen savun puhallus. Savun hälvetessä miehen sydän oli pysähtyä. Savupilven takaa paljastui nuori nainen joka seisoi kapakan ovella punaisessa mekossa. Kapea vyötärö ja raskaana laskeutuva, polviin ulottuva helma näyttivät upealta tuon salaperäisen naisen yllä. Mies käänsi pian katseensa pois huomatessaan naisen katsovan häntä hymyillen. Mies yritti muistella vaimonsa ja lastensa kasvoja hillitäkseen himonsa tuota naista kohtaan. Kaksi pientä ja kaunista tyttöä rannalla leikkimässä. Hän rakasti tyttäriään suuresti ja hymy valtasi hänen yleensä niin vakaat huulensa. Tytöt nauramassa ja temmeltämässä rantahiekassa, lihavan, kulahtaneen naisen tarkkaillessa heitä haukan katseella. Mies yritti muistaa vaimonsa heidän hääpäivänään, kauniin ja solakan vartalon, tummat kiharat hiukset kehystäen sinisiä silmiä ja punaisia, täyteläisiä huulia. Mies yritti tosissaan kamppailla pitääkseen mielikuvansa kasassa, mutta nuori nainen muutti muotoaan lähemmäs nykyisyyttä selluliitin vallatessa naisen ennen niin kauniit jalat. Rinnat jotka olivat olleet joskus niin kiinteät riippuivat vatsalla tämän ähkiessä sängystä ylös. Mies paini silmät suljettuina itseään vastaan unohtaneena jo kamppailun syyn kun kevyt kosketus tarttui hänen olkapäähänsä. Mies räväytti silmänsä auki ja katsoi kauniisiin vihreisiin silmiin sanattomana. Punainen mekko heilahtaen nainen istui miehen vierelle katsoen tätä suoraan silmiin,  niin syvälle että mies tunsi kiusaantuvansa ja tarjosi naiselle savuketta. Nainen nyökkäsi kevyesti ja tarttui miehen tarjoamaan savukkeeseen, siirtäen sen hitaasti punaisten huuliensa väliin. Mies tarjosi herrasmiehenä naiselle tulta ja huomasi kiihottuvansa naisen upeiden huulien kiertyessä savukkeen ympärille.
Heidän kulkiessaan baarin yläkerrasta varattuun huoneeseen mies oli jännittynyt ja katseli edessään kulkevan naisen lantion kevyttä liikettä tämän noustessa portaita. Huoneen ovella mies asetti avaimen lukkoon tärisevin, jännittynein käsin ja avasi oven. Heitä vastassa oli pieni huone joka oli valaistu usein kynttilöin. Mies katsoi jännittyneenä naista joka viittoi tätä riisuutumaan viettelevin silmin. Mies puhalsi kynttilät sammuksiin lukuunottamatta yhtä jonka jätti palamaan nähdäkseen tuon salaperäisen naisen. Riisuuduttuaan mies meni naisen kehoituksesta sängylle selälleen ja nainen sitoi lakanalla miehen kädet rautaiseen sängynpäätyyn tiukasti ja hymyili.
Naisen noustessa polvilleen miehen jalkojen väliin ja peittäessään rintansa hän oli varma suunnitelmastaan ja aikoi nousta ylös, mutta katsoi hätääntynyttä miestä ja nosti kätensä leikittelevästi rintojensa yli katsoen miestä. Nainen laskeutui kiusoittelevasti miehen jalkojen väliin ja pitkällä, märäällä kielen liikkeellä sinetöi sanomattoman sopimuksen itsensä kanssa. Nainen kiepautti miehen terskan upeiden, punaisten huuliensa väliin ja leikitteli hetken ennenkuin nousi seisomaan ja katsoi miestä kylmiksi muuttuneilla silmillään. Veistoksen kaunis nainen käveli ikkunan edessä olevan pöydän luo ja otti pienestä, punaisesta käsilaukustaan pienen, mustakahvaisen veitsen. Nainen seisoi hetken hiljaa katsellen ikkunasta hiljaiselle kadulle ja kääntyi miehen suuntaan. Mies sävähti ja tuo voimakas, äsken niin vallassaan pitänyt himo muuttui vihaksi ja muovautui pikkuhiljaa peloksi. Nainen laski veitsen sängyn päätyyn ja katseli miestä halveksuen ja ilkkuen tätä silmillään. Samanmoisin, balettitanssijattaren askelin nainen käveli sulkemaan miehen suuta lakanalla. Nainen työnsi väkivaltaisesti lakanaa miehen suuhun tämän pyörittäessä päätään. Nainen sitoi lakanan miehen pään ympäri ja meni äskeiselle paikalleen miehen jalkojen väliin ottaen mustakahvaisen veitsen käteensä. Miehen himo oli jo kadonnut kun nainen asetti veitsensä miehen kivesten alle, välilihan keskelle. Nainen piti veistä paikallaan katsoen miehen pelonsekaisia silmiä. Nainen pyöritti veistä hitaasti niin että iho rikkoutui ja verta purkautui valkealle lakanalle. Mies sätkähti kivusta ja yritti huutaa lakanan läpi, mutta turhaan. Nainen nousi taas ylös ja haki pienestä punaisesta käsilaukustaan pienen suolasirottimen ja heilutti sitä niin että mies näkisi. Kevein, lapsenomaisin askelin nainen kulki takaisin miehen luo ja asettui samalle paikalle josta oli lähtenyt. Miehen silmistä säteili suoranainen kauhu, kun tämä yritti rimpuilla irti naisen tekemistä solmuista ja huutaa. Nainen nautti tilanteesta ja tunsi allaan olevan lakanan kostuvan. Nainen otti kiinni miehen terskasta hellästi ja asetti veitsensä aivan sen juureen. pitkällä hitaalla vedolla nainen teki vertavuotavan haavan miehen peniksen varteen kokomitalta. Mies huusi tuskasta, mutta lakanan läpi se kuulosti vain ähkimiseltä jota alakerrassa oltiin osattu odottaa. Nainen veti viisi koko varren mittaista haavaa miehen sukuelimiin. Malttamattomasti hän heitti verisen veitsen lattialle ja etsi katseellaan suolasirotinta. Löytäessään sen sängyltä hän katsahti nopeasti mieheen ja hymyili. Nainen nuolaisi toista kämmentään ja sirotteli sen täyteen suolaa, kuin ottaakseen tequilashotin ja katsoi miehen silmiin, jotka anoivat kyynelistä vettyen armoa, ehkä jopa lastensa takia.

Mutta mites se lokki ? Alussa luotiin taivas ja maa. Maa oli auto ja tyhjä, lukuun ottamatta sitä pientä laululintua jonka jomala loi itselleen jukeboxiksi, ihana lokki. Lokilla oli ääniala kuin Celine Dionilla ja lavakarisma joka hipoi Freddie Mercury:ä. Lokin ainut tehtävä oli viihdyttää jumalaa raskaan luomispäivän jälkeen huurteisen äärellä ja laulaa tälle lauluja nukahtamiseen saakka.
Lokin työolot olivat kuitenkin huonot, eikä ollut luotu liittoa johon soittaa, ei minkäänlaista työnsuojeluvaltuutettua joka olisi pistänyt stopin jumalan sairaalloiselle ylityöllistämiselle. Lokki päätti kostaa jumalalle kaiken kuran mitä joutui kantamaan ja teki jumalasta pilkkalaulun. Lokki hykerteli koko aamupäivän miettiessään jumalan reaktoita lauluun jossa häntä niin avoimesti pilkattaisiin.
Illan tullen lokki huomasi jumalan olevan kireä, olihan kaikkivaltias juuri pyöräyttänyt auringon ja kuun ja kaikki lukemattomat tähdet. Jumalalla ei siinä vaiheessa ollut vielä kehittynyt visuaalista silmää ja tähtien sijoittelu oli vienyt ikuisuuden. Hän odotti jo kaunisäänisen lokkinsa iltashowta jotta saisi ajatuksensa muualle.
Lokki syöksyi lavalle riemu rinnassaan, näpäyttämään tuota tärkeilevää kiukkupussia.

Jumalan silmät rävähtivät auki hänen ymmärtäessään mitä tapahtui ja pikkuhiljaa kaikkivaltiaan kuuppa alkoi punertaa. Hän nousi ylös ja osoitti sormella petturia jonka hän oli muovannut ja mylvi; "Sinä saastainen ! Sinä mitätön ! Kostoksi tästä pilkasta menetät äänesi. Kaikki tulevat lajit tulevan vihaamaan sinua, inhoamaan sinua ja kiljuntaasi. Et laula enää koskaan, minä pidän siitä huolen !" Samassa lokin laulu katkesi kuin seinään ja sen silmät pullistuivat kauhusta, yrittäessään huutaa apua vain kimeää narinaa ja kiljuntaa tuli ulos sen suusta. Jumala nauroi pilkallisesti ja tunsi omituista mielihyvää juuri aiheuttamastaan tuskasta ja pelosta.

Seuraavana päivänä lokki uskaltautui ulos ja mietti mitä tekisi, hänen uransa oli ohi. Lennellessään maailman yllä hän huomasi jumalan luoneen lukemattomia uusia lintulajeja, jokaisella toistaan kauniinpi ääni. Lokki päätti oppia omat erikoistaitonsa uudestaan ja näyttää noille pörhenteleville pikkulinnuille kuka on showbisneksen kuningatar ja laskeutui meren rannalla olevalle kivelle avaamaan kurkkuaan, ja sieltä hänet voi tavoittaa vielä tänäkin päivänä, huutaen ja kirkuen, toivo edelleen rinnassaan.